Ravintolapäällikkö kuittilaatikolle istumaan?

Avainsanat

, , , , ,

Ravintoloitsija soitti. Oli hätä. Paikkaan oli tulossa uusi ravintolapäällikkö, mutta toimisto ei ollut sen näköinen, että sinne olisi kehdannut tuupata ketään töitä tekemään.

Kuva

ravintola 015

Prosessit tilitysten suhteen olivat aikojen saatossa päässeet vähän repsahtamaan ja siksi pankkikorttien maksutositteita eli ”slippejä” lojui vähän joka hyllyllä ja tasolla. Toimistossa oli lajitelma käytöstä poistettua elektroniikkaa eri vuosikymmeniltä. Ja toimistotuolikin oli rikki. Kukaan vain ei ollut ehtinyt viedä niitä pois. Kaivauksissa löytyi vanhoja auringossa haalistuneita pöytäliinoja, puolityhjiä kahvikuppeja, muistotavaraa vuosien varrelta, baaritarvikkeita, astioita ja tyhjiä pahvilaatikoita ei-niin-suloisessa sekamelskassa. Toimisto oli lähes käyttökelvoton.

Kuva

Mukana talkoissa olivat ravintoloitsija ja hänen ystävänsä, ravintola-alan ammattilainen hänkin. Reilussa päivässä homma oli tehty. Kokosimme vanhat slipit yhteen paikkaan ja varastoimme ne. Loimme lisäksi toimintaohjeet, jotta vastaavaa kaaosta ei enää synny. Arkistoimme tärkeät työvuorolistat siististi mappeihin, veimme kaiken turhan pois. Lisäksi paikalle kutsuttu huoltomies kiinnitti seinään ilmoitustaulut, korjasi huojuvat hyllyt ja vaihtoi palaneet lamput käytävätilassa. Hyllyjen reunoihin dymoilimme vielä tarrat, jotka kertovat, mitä hyllyillä säilytetään. Ja hankintalistalle kirjasimme uuden toimistotuolin.

ravintola 019

Kun muut työntekijät näkivät talkoiden aikaansaannokset, he olivat yllättyneitä tapahtuneesta muutoksesta.  Positiivista palautetta tuli heti. Ja ravintoloitsija, hän kehtaa nyt päästää uuden päällikön eteistä pitemmälle.

Mitenkäs teidän toimistonne? Jos ammattiapu on tarpeen, ota yhteyttä!

Kuvaravintola 021

#SomeTime on ihmisen parasta aikaa!

Avainsanat

, , , , ,

Kolmas kerta toden sanoo. Vai sanooko? Ja mikä on totuus?

Kolmatta kertaa olin mukana järjestämässä SomeTimea. Joka vuosi tapahtuma on muuttanut muotoaan ja järjestelytiimi on ollut erilainen. Vuonna 2010 suunniteltiin sosiaalisessa mediassa tutuiksi tulleiden tapaamista, ihan pienesti vaan. Silloin miitti kesti joillain monta päivää, kun 1-päiväisen maatapahtuman jälkeen he lähtivät Tukholman-risteilylle. Osallistujia oli satakunta.

Vuonna 2011 tapahtuma oli hienoine ohjelmineen ja tuplaantuneine osallistujamäärineen oli kaksipäiväinen spektaakkeli, jossa oli tarkkaan mietitty ohjelma ja kunnianhimoinen tekninen toteutus etäosallistujille.

Tämän vuoden alussa vaikutti siltä, että koko tapahtuma tukehtuu siihen, että yritetään saada aikaan vielä jotain suurempaa ja hienompaa. En itsekään jaksanut katsoa pitkiä tallenteita ”sekouksista”, enkä tiennyt, missä mennään. Kun valmista ei tuntunut syntyvän, pelästyin. Jäisikö vuoden paras tapahtuma pitämättä sen vuoksi, että sen pitäisi olla niin hieno? Ei todellakaan, mikäli asia minusta riippuisi!

Facebookin SomeTime2012-ryhmässä (olet muuten tervetullut liittymään mukaan) kyselin, missä mennään. Vastaus oli, ettei missään. Reidar Wasenius ehdotti paikaksi Briim Centeriä eli perustamaansa aivokuntokeskusta ja ajaksi 12.5.2012. Paikka ja aika vahvistettiin somedemokraattisesti yhdessä keskusteluketjussa ja ilmoittautumislomake tehtiin Google-dokumentiksi saman tien. Ilmoittautuminen oli siis käynnissä ja vuorokauden kuluessa linkin julkaisemisesta Facebookissa ja Twitterissä, ilmoittautuneita oli jo kuutisenkymmentä. Jotain taikaa tapahtumassa on.

Kaikki suunnittelu tapahtui netissä, pääasiassa FB-ryhmässä, ja ainoa kokous pidettiin viikkoa ennen tapahtumaa. Oskari Niitamo striimasi sen ja yhdessä kirjoitettiin pöytäkirja Tieken Etherpadiin. Etäosallistujat olivat mukana keskustelussa ja pöytäkirjaa päivittivät kaikki. Kokouksessa keskusteltiin tiloista ja ohjelmasta. Päätettiin, että ohjelma saa olla vapaamuotoinen. Loppujen lopuksi se oli niin vapaamuotoinen, että se ilmaantui lähes kokonaan tapahtuman aikana.

Toni Nummela väkersi perinteisen teaser-videon.


Lauantaina 12.5. otimme Pauliina Mäkelän kanssa noin 80 sometimeläistä vastaan. Meillä on joka vuosi ollut suuri etuoikeus tavata kaikki paikallaolijat ja toivottaa heidät tervetulleeksi. Pauliina muuten kokosi #sometime2012 hashtagista upean Storify-esityksen.

Respatytöt ja Nettiapina Heikki Hyppänen, kuva Antti Keskitalo

Reidar toivottaa hyvät huomenet, kuva Antti Lindström

Etäosallistujien kaverit eli Live Task Force, kuva Antti Lindström

Kukaan ei saanut syödä yksin. Tässä intialaista ruokaa nauttinut #taskulounas porukka. Lounasjärjestelyt hoiteli Susanna Heikkinen. Kuvat Antti Lindström.

Iltapäivällä kokoonnuttiin pienempiin ryhmiin, joista muutamaa oli mietitty etukäteen, mutta muutama muodostui aamupäivän keskustelun perusteella.

Iltapäivä kului joutuisasti. Itse olin ryhmässä, jossa mietittiin työn tulevaisuutta ja somen mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Halusin kuulla, mitä muut ajattelevat työn organisoinnista. Askeleita kohti somempaa työelämää otetaan ja erikokoiset yritykset avautuvat yhteisöllisten työkalujen käyttöön. Muutos on hidasta ja vaatii, että joku rohkeasti ottaa käyttöön wikin tai vaikka striimaa kokouksen, johon kaikki voivat osallistua etänä.

Minulle ihmeellisintä oli, että kaikelle tarpeelliselle löydettiin tekijät. Nettisivut ja visuaalinen ilme taikoituvat Jesse Soinisen ja Heikki Hyppäsen näppäimistöiltä.

Miten työelämään saataisiin tällaista tekemisen meininkiä? Tällaista yhteishenkeä?

Tässä on porukka, joka osaa heittäytyä, hullutella ja lähteä vaikka Espalle naurattamaan muitakin.


Tässä porukassa opitaan näkymättömästi, kokeillaan rohkeasti uutta, mokataan, mutta ei oteta sitä liian vakavasti. Tässä porukassa välitetään toisista, iloitaan yhdessä toistenkin onnistumisista. Peukutetaan ja halataan. Selvin päin. Tähän sukuun minä kuulun, somesukuun! ❤

Foliohatut riisuttuna kohti jatkoja.

Miltähän näyttää #SomeTime2013?

Hyvä antaa vähästäkin, paha ei anna paljostakaan

Avainsanat

, , , ,

Viime aikoina monet otsikot ovat liittyneet rahaan. Tiedotusvälineet ovat auliisti kertoneet johtajien palkoista, bonuksista ja palkitsemistavoista. Jos vertaa omia tulojaan näihin kymmen- ja jopa satakertaisiin tuloihin, tulee paha mieli.

Mielensäpahoittamisen sijaan voikin miettiä, millä mielemme hyväyttäisimme.

On tutkittu, että auttamalla toisia saa itselleenkin hyvän mielen. Vapaaehtoistyötä tekevät saattavat olla jopa fyysisesti terveempiä. Antaessaan siis saa. Uusimmassa Voi hyvin –lehdessä oli todella kaunis artikkeli ”hyvyystutkija” Anne Birgitta Pessistä. Artikkelia lukiessani tuli mieleen monta kysymystä.

Mitä minä voisin tehdä?
Voisimmeko yhdessä saada ihmisten sisällä olevan hyvän heräteltyä?
Voisimmeko nousta rahan, ahneuden ja itsekkyyden valtaa vastaan hyvällä?
Voisimmeko nousta barrikadeille siten, että antaisimme omastamme hyväntekeväisyyteen?
Voisimmeko lahjoittaa liikoja tavaroitamme köyhille?
Voisimmeko lahjoittaa rahaamme?
Voisimmeko jättää jonkin ylellisyyshyödykkeen ostamatta ja lahjoittaa rahat köyhille?
Voisimmeko antaa aikaamme?
Voisimmeko me yrittäjät sponsoroida hyväntekeväisyyttä?
Voisiko yritys ottaa kummilapsen?
Voisivatko vanhemmat ihmiset toimia syrjäytyville nuorille mentoreina?
Voisimmeko nauraa ahneuden vallalle, kuten turkulaiset nauroivat toriparkille?
Voisimmeko saada hyvyyden voimat liikkeelle pienillä teoilla?
Voisimmeko yhdessä osoittaa, että hyvä antaa vähästäkin?

Aika moni suomalainen auttaa jo jollain tavalla, mutta voisimmeko tehdä vielä jotain lisää? Minä ryhdyin maaliskuussa Unicefin kuukausilahjoittajaksi ja viime viikolla yritykseni lupautui sponsoroimaan Roska päivässä -liikettä.

Entäs sinä?

Maria: Tervetuloa Tavararemontin avajaiskahveille!

Tavararemontti-blogissa on nyt www.tavararemontti.fi nettisivujen avaamisen kunniaksi virtuaalinen lattetarjoilu. Tervetuloa ”maistelemaan” ja tutustumaan uusiin sivuihimme. Ordinaren blogi jatkaa elämää, mutta aihevalikoima laajentunee omien mielenkiinnonaiheideni mukaan. Raivaamiseen liittyviä artikkeleita julkaisemme jatkossa Tavararemontin blogissa. Siellä on nyt jo artikkelit mm. tilaajalahjoista ja siitä, miten kaaos on subjektiivinen käsite.

Jos olet ajatellut tilata palveluitamme, huomioithan, että 31.12.2011 saakka meillä on 10 % alennus. Ota yhteyttä ja varaa heti!

Ihanaa joulunaikaa!

Maria: Tavararemontti tulee!

Avainsanat

Kun kävin yritysneuvonnassa syksyllä 2009 ja kerroin liikeideastani, yritysneuvojani ensimmäisiä kysymyksiä oli, miten aion laajentaa. Siinä vaiheessa, kun omakin yritys oli vielä perustamatta, kysymys tuntui lähinnä huvittavalta, mutta siitä se idea sitten lähti.

Helmikuussa 2010 näin lehdessä ilmoituksen Tuotekehittäjän erikoisammattitutkinnosta ja päätin hakea ohjelmaan. Pääsin ja puolentoista vuoden ajan olen käyttänyt kaiken ylimääräisen ajan Tavararemontin kehittämiseen. Ajatus oli jo silloin, että Tavararemontti voisi olla yritys, jossa itsenäiset Tavararemontti-yrittäjät eli Tavararemontti-tiimiläiset voisivat toimia Professional Organizereina omilla paikkakunnillaan. Yhdessä, isompana tiiminä, voisimme paremmin markkinoida palveluitamme ja aloittavat yrittäjät saisivat testatun konseptin käyttöönsä franchising-tyyppisesti.

Viime perjantaina, 16.9.2011, suoritin tutkintoni jälkimmäisen näytön ja pääsin läpi eli olen nyt tuotekehittäjä ja Tavararemonttia varten tekemäni työ alkaa näkyä julkisuudessakin. Tavararemontti-tiimiin tuli elokuussa vahvistusta, kun palkkasin Tanja Kukkosen avukseni tekemään järjestämistyötä. Olen jo puhunut asiasta myös viime keväänä valmistuneille kollegoille ja muutamalle minuun yhteyttä ottaneelle, alasta kiinnostuneelle henkilölle. Neuvottelut ketjun laajenemisesta pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ovat käynnissä.

Projekti on vielä kesken. Web-osoite www.tavararemontti.fi johdattelee toistaiseksi Ordinaren sivuille, mutta kaikki aikanaan. Tavararemontin etenemistä voi seurata jo Facebookissa ja juuri avatussa Tavararemontti-blogissa. Siinä tiimiläiset pääsevät kertomaan omia kokemuksiaan työstä. Kopioin sinne tästä blogista järjestämiseen liittyvät kirjoitukset ja aion jatkaa niiden kirjoittamista Tavararemontti-blogiin. Tässä blogissa aion jatkossa kirjoitella muistakin minua kiinnostavista asioista, kuten sosiaalisesta mediasta ja yrittäjyydestä. Kivaa, jos jäät tämänkin blogin seuraajaksi. 🙂

Maria Laitinen ja Tanja Kukkonen eli tämänhetkinen Tavararemontti-tiimi

Maria: Kadonnutta motivaatiota metsästämässä

Rouva Pellavahelma mietti blogissaan kadonnutta motivaatiota ja kyseli Ordinaren Facebook-sivuilla, olisiko minulla antaa jotain vinkkiä.

Ei taida mitään viisasten kiveä olla, mutta mielelläni pohdiskelen asiaa täällä.

Minulle kaikenlainen pakko on kauhistus, olipa kyseessä kodin siivous tai mikä muu tehtävä tahansa. En tiedä, onko muilla sama ongelma. Mutta jos armahtaa itsensä pakosta, saattaakin huomata, että haluaa tehdä jotain pientä. Raivaamisessa kannattaa hyödyntää lyhyetkin inspiraation hetket ja järjestää vaikka keittiökaapin yksi hylly. Yleensä pienen asian tekemiseen ei mene kauaa ja työ tekijäänsä kiittää eli tekee mieli ottaa käsittelyyn vielä toinen hylly. Puolen tunnin kuluttua yllätyksekseen huomaa, että onkin siivonnut ja järjestänyt koko kaapin. Tehtävien tekemiseen menee yleensä huomattavasti vähemmän aikaa kuin niiden tekemisen suunnittelemiseen. 🙂

Liian isoon urakkaan, vaikkapa koko keittiön raivaamiseen kerralla, ei kannata ryhtyä. Juuri kun on vetänyt kaikki tavarat kaapeista ja ryhtynyt pyyhkimään hyllyjä, soi puhelin ja ystävä soittaa. Puheluun menee tunti ja sitten onkin aika laittaa lapsille iltapalaa tai mennä nukkumaan. Tavarat ovat levällään pitkin keittiön tasoja ja vasta muutama hylly on puhtaana. Siinä vaiheessa on pakko tunkea kaikki takaisin, mahdollisesti vielä entistä sekaisemmin. Liian ison kakun haukkaamisesta ei pahimmassa tapauksessa ole seurauksena kuin entistä toivottomampi sotku. Suositukseni on siis tehdä vähän kerrallaan.

Jollekin taas säännöllisyys on helppoa. Tällaisen ihmisen kannattaa tehdä lista kotitöistä, jotka odottavat tekemistä ja kännykkähälytyksen avulla ohjelmoida itsensä tekemään yksi tehtävä tiettynä päivänä tiettyyn aikaan. Jos vaikkapa pari kertaa viikossa käyttää tunnin kodin järjestämiseen, tulokset näkyvät ja tuntuvat. Blogini nimi ”Tunti päivässä” tulee juuri ajatuksesta, että jos joka päivä tekee vähän, vuoden aikana tunteja kertyy 365. Niiden aikana saa jo vaikka millaisen kartanon raivattua!

Päivässä on monta pientä hetkeä, joiden aikana ehtii siivota vaikkapa yhden tason. Televisio-ohjelmaa odotellessa voi tyhjentää sohvapöytää tai mainoskatkolla laittaa astiat tiskikoneeseen. Rajallinen aika pakottaa olemaan nopea ja tehokas.

Voiko olla niin, että kadonneen motivaation suurin syy on päämäärän puute? Jos mielessä siintelee kuva siististä ja edustuskelpoisesta kodista, siitä varmaan pitää huolta paremmin kuin jos ajatuksissa pyörii, että ”taas on pakko siivota”.

Maria: Miten sinusta tuli hamstraaja?

Avainsanat

, , , ,

Työssäni kuulen paljon elämäntarinoita. Osa on surullisia ja traagisia. Yhteistä tarinoille on se, että niitä kerrotaan silloin, kun asiakkaan kanssa raivaamme tilaa hänen kotiinsa. Tavaralla on siis osuutensa tarinoissa. Usein ihmiset sanovat, että he eivät oikeasti ole sellaisia ihmisiä kuin heidän kotinsa antaa ymmärtää. Siksi saattaa olla, että kukaan toinen ihminen ei ole saanut vuosikausiin tulla heidän kotiinsa. Sukulaisia tavataan muualla, ystävyyssuhteet hoidetaan kahviloissa tai ravintoloissa. Tärkeä osa elämää jää toteutumatta, kun kotiin ei yksinkertaisesti voi kutsua ketään. Työkaverit eivät tiedä, millainen kaaos luotettavaksi, ahkeraksi ja huolelliseksi tiedetyn kollegan kotona vallitsee. Lapset ja lapsenlapset eivät ole tervetulleita yllätysvisiitille, jotkut eivät ole tervetulleita ollenkaan. Yhteistä tarinoille on häpeä. Ihmiset häpeävät sitä, miltä heidän kotinsa näyttää. Tämä häpeä kahlitsee ja rajoittaa elämää.

Kun nämä samat ihmiset kertovat enemmän, mistä kaaos juontaa juurensa, en voi kuin ihmetellä. Ihmettelen sitä, että he ovat hengissä ja järjissään. Kaaosta en ihmettele yhtään.

Tavarakasojen seassa nimittäin asuu ihmisiä, jotka ovat kokeneet suuria menetyksiä, he ovat saattaneet menettää puolisonsa tai lapsensa. On kertomuksia sairaudesta, masennuksesta, uupumuksesta. Niistä saattaa paistaa läpi kiltteys, toisten etujen laittaminen oman edun ja kodin edelle. Olen kuullut lapsuudesta, jossa ei opetettu siivoamaan, vaan palvelusväki huolehti kaikesta. Tai äärimmäisestä köyhyydestä, jonka vuoksi nyt pitää hamstrata. Jokainen tarina on erilainen.

Asiakkailleni olen luvannut, että heidän tarinansa pysyvät minun takanani. Mutta niitä kuultuani olen aina vain kiinnostuneempi ymmärtämään, miksi tavaralla on niin suuri osa elämässämme. Miksi se hallitsee kotejamme jopa niin, että tuntuu siltä, niinkuin sillä olisi oma tahto? Miksi siitä luopuminen on toisille helppoa ja toisille äärimmäisen vaikeaa?

Haluaisitko sinä jakaa oman tarinasi, nimettömänä tai nimen kanssa, kuvilla tai ilman? Voit lähettää tekstisi minulle sähköpostilla maria.laitinen(at)ordinare.fi ja julkaisen sen täällä blogissa haluamallasi tavalla. Wikipediasta löytyy englanninkielinen artikkeli pakonomaisesta hamstauksesta eli hoardingista englanniksi. Sinun tarinasi ei tarvitse liittyä artikkeliin, mutta voit pohtia suhdettasi tavaraan ja siihen, mitä keräät, miksi ja miten hamstraus vaikeuttaa/helpottaa elämääsi. Ja myös miten tähän on tultu, haluatko muuttaa tapojasi ja miten aiot sen tehdä?

Uskon, että mitä enemmän ihmiset jakavat näitä tarinoitaan, sitä enemmän kohtalotovereita löytyy. Kun ei olekaan ainut hamsteri tällä planeetalla, ei tarvitse hävetä enää. Riisutaanko yhdessä häpeä tämän tavara-asian ympäriltä? Kuka haluaa aloittaa?

Maria: Markkinatutkimus on nyt päättynyt

Tuhannet kiitokset osallistumisesta Ordinaren markkinatutkimukseen. Sain 135 vastausta, mikä on todella hyvin (ainakin minun mielestäni).

Lupasin arpoa kaikkien vastanneiden ja nimensä antaneiden kesken Anne te Velde-Luoman ”Kaaoksen kesyttäjä” -kirjan. Sen voitti Janne Heinikangas. Toinen kirja oli mahdollista ”tienata” pyytämällä kavereita mukaan vastaamaan. Parhaiten ystävänsä mukaan sai Tarja Kesti. Ilahduin hyvin menneestä tutkimuksesta niin paljon, että arvoimme vielä vastanneiden kesken muistikirjan. Sen voitti Marjaana Valo. Palkinnot lähtevät voittajille postissa. Arvonnan suoritti 7-vuotias poikani Luukas 27.5.2011.

Tuhannet kiitokset vielä kaikille, jotka autoitte minua! Kävi ilmi, että moni haluaisi antaa lahjaksi tällaisia palveluita eli lahjakortti tullee valikoimiin jossain vaiheessa.

Maria: Suomessa on nyt 13 Professional Organizeria lisää!

Avainsanat

, , ,

Viikonloppuna 8. – 10.4.2011 tehtiin Suomessa järjestämisen historiaa. Hollannissa asuva, suomalainen Professional Organizer, Anne te Velde-Luoma järjesti ensimmäisen alan koulutuksen täällä. Anne on kirjoittanut kirjan ”Kaaoksen kesyttäjä” ja kouluttanut kollegoitamme myös Hollannissa.

Olin mukana koulutuksessa koko viikonlopun ajan. Heti esittelykierroksella huomasimme, että varsin samantyyppisiä ihmisiä alalle on hakeutumassa. Yhteistä oli reippaus ja iloisuus. Omiemme joukossa olimme ja se tuntui todella mukavalta.
Anne käytti koulutuksessa nimitystä ammattijärjestäjä. Keskustelimme suomenkielisestä nimityksestä. Nyt käytössä on myös ammattiraivaaja, ammattiraivari, raivari, ammattiorganisoija ja ammattijärjestelijä. Jännä nähdä, mikä lopulliseksi termiksi vakiintuu.

Koulutuksen sisältö vastaa Hollannin koulutusta ja kolme täyttä päivää kuulimme alan historiasta ja tilanteesta muissa maissa, työnkuvasta ja asiakastyöstä. Työssämme ensiarvoisen tärkeää on asiakkaan kunnioittaminen ja hienotunteisuus. Autamme ihmisiä voimaan paremmin sekä henkisesti että fyysisesti.

Ohjelmassa oli luennot myös kommunikaatiosta, coachingista, erityisasiakkaista sekä hoardingista eli sairaalloisesta hamstrauksesta. Väliin Anne oli varannut paljon aikaa keskustelulle ja muutamalle todella hyödylliselle workshopille eri aiheista. Suurimman osan luennoista piti Anne ja minä kerroin, minkä tyyppisiä asiakkaita olen kohdannut omassa työssäni. Sain myös hehkuttaa sosiaalisen median hyödyllisyyttä ja ihanuutta kokonaisen luennon verran.

Sunnuntaiaamuna jokainen piti hissipuheen eli pienen myyntipuheen ja yhdessä mietittiin yrittämistä sekä ideoitiin yhteistyö- ja markkinointimahdollisuuksia. Kuulumme kaikki nyt Suomen Professional Organizerit ry:hyn ja otimme käyttöön yhteiseksi kommunikointivälineeksemme Yammerin. Vaikka se oli muutamille ensimmäinen yhteisöllinen työkalu, kaikki oppivat sen pienen demon jälkeen hienosti.

Viikonlopun huipensi psykologi Ilona Rauhalan mielenkiintoinen puheenvuoro ammattimme tarpeellisuudesta ja tärkeydestä nyt ja tulevaisuudessa. Ilona kertoi Suomen Coaching-yhdistyksen alkutaipaleesta ja siitä, miten he olivat unelmoineet tulevaisuudesta. Ilona pyysi meitä miettimään, millaista elämämme on viiden vuoden kuluttua. Sen avulla pystymme hahmottamaan suuntaa, jonne olemme menossa. Suosittelen harjoituksen tekemistä ihan jokaiselle.

Kiitos Annelle upeasti toteutetusta koulutuksesta ja uudet kollegat ympäri Suomen, tervetuloa! Tarvetta meille on ja töitä riittää!

Onnelliset uudet ammattilaiset: Irmeli Virtaranta (edessä vas.), Tarja Kesti (takana vas.), Maritta Jylli, Raija Salminen (takana), Katriina Lavikainen, Helena Kinnunen (edessä mustassa paidassa), Tarja Männistö (Helenan takana), Tanja Kukkonen, Anne te Velde-Luoma, Maria Laitinen, Anu Luolila (takana), Marja Kasanen, Sari Maunula (takana), Reetta Ruohomeri ja Arja Toivonen. Kuvan otti Minna Luoma.

Tikru-Ihaa: Kadonneen draivin etsintää…

Tahto ja toiminta eivät käy yksiin

Mieliala sahasi alkuvuoden pohjalla enkä silloin saanut aikaan asioita. Usein minuun iskee ”kun ei kerran kaikki, niin sitten ei mitään” -fiilis. Poukkoilen monen asian väliä ja aloittelen asioita, mutta valmista ei tule.
Niinpä ei myöskään syntynyt tekstiä tänne blogiin.

Kaukana tulevaisuudessa häälyy haavekuva siististä kodista, jossa on sopivasti tavaraa. Sattuneesta syystä toiminta ei ole ollut tämän toiveen mukaista. Toki jotain pientä silloin tällöin, esimerkiksi lehtien ja lehtileikkeiden läpikäyntiä hiljakseen. Tuo hiljainen tekeminen oli kaksijakoista: En asettanut aikarajaa vaan tuhersin pitkin päivää. Lehtien ja leikkeiden kanssa kuluu yllättävän paljon aikaa. Niinpä tekeminen ja (ainakin näkyvä) aikaansaaminen olivat melko kaukana toisistaan.

Sama lienee odotettavissa jos raivaan työpöytää. On pakko syynätä tarkkaan, ettei vahingossa heitä pois jotain tarpeellista. Kun osaisi käydä tulevan postin ja printit läpi ”vain kerran”-periaatteella, säilytä tai hävitä, arkistoi tai silppua. Jostain syystä on tullut tavaksi vain kasata pinoja pöydälle… ja mitä isompi pino ja sekalaisempaa paperia, sen hankalampaa ja enemmän aikaaviepää käydä läpi.

Nyt pitäisi löytää ”iso vaihde” päälle, jotta asiat oikeasti edistyisivät. Mistä löytyisi se kateissa oleva draivi tekemiseen. Vai onko kohdallani niin, että tarvitaan ”muusa”? – Kaipaan Marian selkeyttä…

 Elpymisen kevät 
Eletään kevättä, paljon on ehtinyt tapahtua, joskaan ei raivausrintamalla. Ihaan ote hellittää ja Tikru on lähes vauhdissa. Nyt kun vielä osaisi toimia itseohjatusti kohti selkeämpää elämää. Välillä haaveilen muutosta uuteen kotiin, kenties pienempään kuin nykyinen. Olisi selkeä motiivi tavaran vähentämiseen. Vaikka onhan nykyisessäkin jo tulleet seinät vastaan. Onneksi kuitenkin mieliala on parempi kuin aikoihin. Mutta kohenevan työ- ja toimintakyvyn suuntaaminen oikeisiin asioihin on välillä yllättävän haastavaa. Kun istahtaa tietokoneen eteen, siinä voi vierähtää tovi jos toinenkin ihan muussa kuin edeltäkäsin ajattelee.

Iloitsen siitä, että oloni on parempi. Iloitsen siitä, että lumet sulavat vauhdilla ja aurinko paistaa. Tähänkin risukasaan on osunut auringonsäteitä ja valo ja lämpö herättävät kevääseen. Minulla on uusi mahdollisuus joka päivä. Haluan edistyä. Haluan uudistua.

Seli seli eli (teko)syitä hiljentyneeseen blogiin

Avainsanat

, ,

Jo pari ihmistä on kommentoinut blogiini ja kysynyt, että päivitetäänhän tätä vielä.

Kyllä toki.

Kolme viime kuukautta olen omien asiakkaideni lisäksi ollut pari päivää viikossa mukana ystäväyritys Intunexin myyntiprojektissa. Intunex on suomalainen 3-vuotias start-up, joka tekee ihmisten osaamisten löytämisestä helppoa ja avun pyytämisestä sekä sen antamisesta mukavaa ja palkitsevaa. xTune-palvelu on tarkoitettu yrityksille. Pienet yritykset voivat verkostoitua ja löytää kumppaneita vaikka isompiinkin projekteihin. Isoissa yrityksissä eri osastojen väki voi auttaa toisiaan ja projektiryhmät pystyvät hyödyntämään myös ryhmän ulkopuolisia asiantuntijoita. Olen ollut tosi innoissani voidessani käyttää osaamistani myös tällaiseen. Bloggasin kokemuksistani Intunexin blogissa otsikolla ”Vaihdossa ystäväyrityksessä”.

Viime viikonloppuna 8. – 10.4. järjestettiin ensimmäinen Professional Organizer-koulutus Suomessa. Olin siellä mukana ja siitä tulee erillinen blogikirjoitus lähiaikoina.

Ja sitten on vielä suunnitelmia toiminnan kehittämiseen ja laajentamiseen. Te, hyvät lukijat, pääsette osallistumaan markkinatutkimukseen kevään aikana. Laitan tietoa sekä tänne blogiin että Ordinaren Facebook-sivuille.

Lisäksi on ollut haastatteluita lehtiin, kannattaa tsekata Koti ja keittiö-lehden ja Divaani toukokuun numerot. Ja raivaustöitä olen tehnyt koko ajan. Helmikuusta lähtien oman kalenterini päivät eivät ole riittäneet ja nyt apunani on kaksi osa-aikaista työntekijää ja Professional Organizeria eli Tanja Kukkonen ja Raija Salminen.

Riittääkö selitykset vai keksinkö vielä lisää? 😉

Maria: Unelmoi!

Kiitos Tikru-Ihaalle tämän kirjoituksen inspiraatiosta.

Perheellämme oli kolmisen vuotta sitten harkinnassa muutto Ruotsiin.

Olin juuri ollut aarrekarttaillassa. Ystäväni oli sairauslomalla ja kutsui minut kylään. Hänellä oli iso kasa lehtiä, joita oli säästänyt sitä varten, että joskus sitten lukee niitä. Joka lehdessä oli joku juttu, joka olisi pitänyt ottaa talteen. Ehdotin hänelle aarrekartan tekemistä. Ystäväni kaivoi esiin suuret pahvit ja ryhdyimme selailemaan lehtiä. Päätin ”sisustaa” uuden kotimme. Oli aivan ihanaa leikata ja liimata oman näköisiään sisustusratkaisuja. Siitä tuli tällainen (huomatkaa ammattimainen kuva ;)):

Muuttoa Ruotsiin ei tullut, mutta tämä koristaa ruokahuoneemme seinää vielä nytkin.

Ystäväni teki oman aarrekarttansa. Toivon, että hänen unelmansa ovat toteutuneet tai toteutumassa. Ainakin hän pääsi eroon isosta pinosta lehtiä, koska reikäisiä ja leikeltyjä lehtiä ei ollut enää mitään syytä säästellä kaapissa. 🙂

Mitä omien unelmieni toteutumiseen tulee, tällaisia sanoja löysin omaan aarrekarttaani:

Aarrekarttaa aloittaessani en tiennyt, minne päätyisin. Leikkelin sellaiset otsikot ja kuvat, jotka tuntuivat oikeilta ja liimailin niitä kahdelle A3:lle. Laitoin ne vaatekaapin oveen. Siinä niitä katson ja iloitsen, että osa on jo toteutunut ja loppujenkin uskon tulevan toteen. Olen todellakin löytänyt uudelle uralle ja saan käyttää luovuuttani joka päivä!

Kun tietää, mitä haluaa, on jo matkalla sen saavuttamiseen. Kokeile vaikka!

Tikru-Ihaa: Hiljaista etenemistä omin nokin

Pari avattua umpisolmuvyyhdin päätä

Kun Marian avustuksella sain pari langan päätä näkyviin umpisolmuistani, niin nyt olen jatkanut itsekseni hiljaksiin. Yksi osa-alue on lehdet, joita olen säästellyt jonkin artikkelin takia ja siksi, että olin aikonut panna lehdet sitten myyntiin. Kun tuli todettua että niistä olisi enemmän töitä kuin hyötyä, olen pystynyt heittämään läpikäymäni lehdet paperinkeräykseen suoraan. Kerään kassin, pari täyteen ja mies vie aamulla jätekatokseen. – Sillä poikkeuksella että viime vuoden numeroita ajattelin viedä vaikka hammaslääkärin/lääkärin odotushuoneeseen kun tulee asiaa. Jotain iloa vielä jollekin.

Toinen sara, jota käyn läpi on vaatteet, kankaat ja langat yms. tarvikkeet. Jotain tarvikkeita jo tarjosin ompelijalle, osasuoritukseksi korjausompelusta, oravannahkakauppaa. Hyöty on molemminpuolinen ja parempi mieli itselle.

Koska en ole jaksanut käydä alennusmyynneissä, täytyy keksiä muu keino löytää edullista ja kaunista päällepuettavaa. Sitä paitsi vaatevaraston läpikäynti on vielä kesken. Tosin tiedän että housuja tarvitsisin, mutta muuten yritän pidättyä ostamasta muuta uutta kunnes kaapeissa on väljempää.

Seuraava koitos?
Katselen välillä huokaillen ylikuormitettua ”työpöytää”. Se olisi kai hyvä kaivaa esiin seuraavaksi. Taitaa olla muutama vuosi vierähtänyt siitä kun sen ääressä on viimeksi saanut jotain tehtyä. Välillä saan kaivettua A4 tai A3 -kokoisen alan esiin, mutta se täyttyy yleensä yhtä pian.

Yksinään ei oikein osaa tarttua asioihin rivakasti. Sitä aloittaa tuolta ja vie jotain toiseen paikkaan, josta löytää jotain siirrettävää seuraavaan paikkaan. Lopuksi on pinoja levällään ympäri huushollia eikä mitään valmista. Lajitteluun kaipaisi jotain laskutasoa, mutta sellaista ei ole. Jollei sitten taas ala latoa tavaroita/papereita sille raivatulle sohvalle… – Ehkei kuitenkaan, kun se nyt viimein saatiin käyttökuntoon.

Paluu sosiaaliseen elämään?
Mies jo yllytti pitämään kotona tyttöjen iltaa kun sohva vapautui. Itse vielä jarruttelen; en kehtaa ennen kuin koti on paremmassa kunnossa. Mutta se häämöttää jo lähempänä. Tämmöistä tämä on, aallon harjalta pohjamutiin ja taas takaisin. Jaksamisen mukaan. Välillä harmittaa ettei etene nopeammin. Tuntui niin hyvältä se ensimmäinen rutistus, vaikka väsyinkin, saimme paljon aikaan ja tilaa tuli silmin nähden. Olinko siihen (vaatteiden perkaukseen) paremmin valmistautunut kuin näihin muihin osa-alueisiin?

Palkitseminen
Toisaalta tekisi mieli palkita itseä, toisaalta jatkan piiskaamista: ei ihan vielä. Taas sitä sitku-elämää…
– Mutta voinko hyvällä omallatunnolla palkita itseäni kun eteneminen on näin vähäistä? Entä mikä olisi oikea tapa? Vanha minä tahtoo shoppailemaan: Uusia vaatteita, jotain uutta sisustukseen, kirjoja… Pieni ääni sisällä sanoo, ettei sitä tapaa kannata jatkaa. Harkintaa peliin.

Entä hieronta tai muu hoito? Kuulostaa paremmalta. Toisaalta, enkö tarvitse ja ansaitse sitä ilman tekemistäkin?! Lihakset kireänä kuin viulunkielet. Tekisi taatusti hyvää, mutta maltanko? Rahanmenoa sekin. Ehkä jaksaisin pienen hemmottelun jälkeen ahertaa paremmin? Taidanpa sittenkin varata ajan…

Tikru-Ihaa: Hietaan ottaa… – mutta jotain valmistakin

 Yritystä vaikka väkisin
 Itkua vääntäen ja hammasta purren. Ryhdyimme sohvan esiinraivaukseen. Ei kovin sujuvaa, mutta jotain valmista kuitenkin: Isäntä pääsi kuin pääsikin raivauspäivän päätteeksi pötköttämään pitkälleen sohvalle. En muista milloin olisin nähnyt sohvan alkuperäistä väriä viimeiseksi, siinä kun on ollut suojana huppu. Lisäksi, nyt kun roinat olivat poissa sai päällisen, taustan ja alustan imuroitua. Ja hupun heitin pyykkiin.

Päivän saldo
Viimeksi kun laitoimme pelkästään vaatteitta, niin tulosta syntyi hyvin. Nyt kun oli sekalaista sälää, tuntui että aikaa kuluu eikä paljon mitään tapahdu. Oli vähän väliä säntäiltävä sinne tänne viemään jotain. Päivän saldo oli vaatimaton: 1 vajaa muovisäkki energiajakeeseen, 3 kassia keräyspaperia, 1 kassi pahveja ja kierrätyskeskukseen 1 pahvilaatikko ja vajaa säkki tavaraa.

Lisäksi päätöksenteko oli vielä enemmän hakusessa koska vointi oli todellakin lähinnä surkea. Ilman Mariaa päivä olisi jäänyt pyjamapäiväksi. Miten Hesarin kuukausiliitteistä luopuminenkin voi olla vaikeaa? Tai lehtileikkeistä?
Huomasin, että toinen kerta tuli (vointiini nähden) liian pian. Seuraavaan kertaan on vähän enemmän aikaa, ehkä ehdin ja jaksan tehdä itse jotain tässä välillä? Edes valmistaudun luopumisen tuskaan? Tai jatkan hyvin alkanutta vaatteiden järjestämistä?

Aikataulutusta
Maria ehdotti koko huushollin tavoitteeksi tämän vuoden aikana. Se tuntuu jotenkin aika kaukaiselta. Lisäksi arveluttaa rahojen riittäminen. Tuntuu, että tarvitsen apua aika paljon. 
Tällaisiin asioihin pitäisi panostaa yhtä lailla kuin reseptilääkkeisiin tai terapiaan mielenterveyskuntoutujien elämässä. Uskoisin, että hyötysuhde olisi melko hyvä. Ehkä kuitenkin otamme yhden palan kerrallaan…

Tikru-Ihaa: Takapakkia…

Ei aina mene niin kuin Strömsössä…

Hyvä putki katkesi mielialan laskuun. Ei vaan synny valmista. Sentään sain ne valmiiksi pakatut kassit tieltä pois.

Yksi hyvä puoli masennuksessa: Ei pahemmin ole huvittanut lähteä shoppailemaan (kuten ei kyllä paljon muuallekaan). Olen enimmäkseen viettänyt pyjamapäiviä kotona. Vain pakottavista syistä olen pukenut ja lähtenyt liikkeelle, usein vasta iltapäivällä jos ollenkaan.

Minulta puuttuu edelleen visio, en näe metsää puilta. Jollei tiedä mihin on menossa ei tule koskaan perille. Tai niin kuin joku viisas sanoi: Ellei tiedä mihin purjehtii, ei mikään tuuli ole myötäinen.

Aikomuksia oli, ehkä liiankin kanssa. Josko se sitten tukehtui omaan mahdottomuuteensa? Tiedä häntä.
Josko vaikka taas Marian kanssa sujuisi paremmin.